Älä ojenna tyhmää
(Don't Correct the Fooll)
“Joka pilkkaajaa ojentaa, saa itsellensä häpeän, ja häpeäpilkun se, joka jumalatonta nuhtelee. Älä nuhtele pilkkaajaa, ettei hän sinua vihaisi; nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa. Anna viisaalle, niin hän yhä viisastuu; opeta vanhurskasta, niin hän saa oppia lisää” (Sananl.9:7-9).
Ero tyhmän ja viisaan miehen välillä ei ole se, että viisas tietää paljon, vaan se, että tyhmä ei koskaan opi. Jokainen joka elää, lisää viisautta ajan kuluessa, mutta tyhmät eivät opi koskaan mitään vanhetessaan ja ovat yhtä tyhmiä kuin syntyessään. Mikä ikävä tilanne. Eräs vanha englantilainen sananlasku (ennen vuotta 1500) sanoo: “ei ole ketään niin tyhmää kuin vanha tyhmä”. Eräs surullisin asia, jonka olen nähnyt vanhenevissa ihmisissä on se, että he eivät ole oppineet mitään elämänsä monista kokemuksistaan, erikoisesti sellaiset henkilöt, jotka ovat olleet vaikeuksissa, eivätkä ole viisastuneet niiden kautta. Mikä ajan ja kärsimyksen hukka.
Tyhmät eivät yksinkertaisesti halua oppia ja niinpä yritykset ojentaa sellaisia ei ole ainoastaan ajan tuhlausta vaan aiheuttaa myöskin probleemia sille, joka yrittävät tehdä niin. Mitä me sitten voimme tehdä sellaisten hyväksi, jos ojentaminen on ajan tuhlausta? Emme mitään. Ei ole mitään tehtävissä niiden hyväksi, jotka eivät ota ojennusta vastaan, muuta kuin rukoilla heidän puolestaan ja surra sitä sotkua, minkä he ovat tehneet elämästään. Aivan yhtä järkyttävää on nähdä vanhan tyhmän, kuin kenenkä tahansa uhmaten kulkevan kohti tuhoa, emmekä voi tehdä mitään heidän hyväkseen.
Katsotaan, mitä Salomo sanoo sellaisista henkilöistä: “Köyhyys ja häpeä kuritusta vierovalle, kunnia nuhdetta noudattavalle” (Sananl.13:18); “...joka nuhdetta vihaa, saa kuoleman” (Sananl.15:10); Joka kuritusta vieroo, pitää sielunsa halpana; mutta joka nuhdetta kuuntelee, se saa mieltä” (Sananl.15:32); “Kuritusta saanut mies, joka niskurina pysyy, rusennetaan äkisti, eikä apua ole” (Sananl.29:1).
Viisas toisaalta, ei oikeastaan tarvitsekaan kuritusta. Sellainen henkilö näkee oman tilansa koko ajan ja on herkkä Pyhän Hengen ojennukselle ja johdolle. Jos heitä ojennetaan, joko Herran tai ystävän toimesta, he ottavat sen vastaan ja tekevät sen mukaan muutoksia elämässään. Sellaiset henkilöt haluavat vaeltaa paremmin joka päivä. Tyhmä on taas itsevarma ja ajattelee, että hän on aina oikeassa, eikä tee koskaan virheitä. Ja koko asian ydin on tämä - ylpeys.
Eroittava tekijä niiden välillä, jotka ottavat vastaan nuhteen, ja jotka suuttuvat niille, jotka uskaltavat nuhdella, on yksinkertaisesti ylpeys. Röyhkeä tyhmä ajattelee, että hän ei voi tehdä virheitä, eikä ole koskaan tullut huomaamaan kuinka heikkoja ja ajattelemattomia me saatamme olla parhainakin päivinämme. Viisas on tullut kasvokkain lihansa heikkouksien kanssa, ja tietää kuinka epätäydellinen hän todella on, ja niin hänen nöyryytensä sallii ottaa vastaan ojennusta. Miksi tyhmä hyväksyisi ojennuksen, kun hän ei tee koskaan virheitä? “Hullun tie on hänen omissa silmissään oikea, mutta joka neuvoa kuulee, on viisas” (Sananl.12:15).
Jopa Paavalikin, vaikka oli kokenut voimallisia ilmestyksiä, ihmeitä ja oli korkeasti koulutettu, eli tilassa, jossa luuli tehneensä virheitä. Paavali sanoi, että vaikka hän oli saanut oppinsa suoraan Herralta (hän oli viimeinen niistä, joilla oli ollut tämä etuoikeus) , hän silti meni Jerusalemiin niiden kahdentoista luokse varmistamaan, että oliko hänen oppinsa oikea, “etten ehkä juoksisi tai olisi juossut turhaan” (Gal.2:2).
Onko meistä kukaan saanut sellaista ilmestystä kuin Paavali, tai onko meillä kenelläkään sellainen hengellinen virka, joka olisi lähimainkaan sellainen kuin hänellä oli? Miksi sitten monet meistä ajattelevat enemmän itsestään kuin olemme, emmekä koskaan pyydä neuvoa, emmekä koskaan tunne olevamme väärässä? Olisiko niin, että me emme ole oppineet Paavalin läksyä, hän oli kyvyistään huolimatta ollut kerran niin väärässä, että oli vainonnut seurakuntaa?
Sama Paavali varoittaa: “...Älkää olko itsemielestänne viisaita” (Room.12:16) ja Salomo sanoo, että tyhmällä on paremmat mahdollisuudet kuin sillä, joka on viisas omissa silmissään. Voiko todella olla niin, että joku on niin täynnä itseään, että ei voi kuvitella koskaan olevansa väärässä? Aivan varmasti! Ajattele Saulia, kun hän teki muistomerkin itselleen senjälkeen kun oli ollut tottelematon amalekialaisten suhteen, ja Ussiaa kun hän ei kuunnellut pappien neuvoa, kun hän halusi uhrata, ja Juudasta, kun hän kylmästi istui pöydässä Jeesuksen kanssa pappien antamat rahat kukkarossaan, ja Diotrefesta, joka ei antanut apsotoli Johanneksen vierailla seurakunnassaan. Röyhkeiden tyhmien luettelo on pitkä ja jatkaa yhä kasvamistaan Herran tulemukseen saakka.
Mistä löytyy tähän ratkaisu ja mikä estää meitä joutumasta tuohon samaan surulliseen tilanteeseen? Ratkaisu on kahdessa sanassa - nöyrtyminen ja murtuminen. Jokaisen meistä on katsottava rehellisesti omaan menneisyyteemme, aivan eilispäivästä alkaen, nähdäksemme kuinka monta kertaa olemme tehneet virheitä. Niille, jotka eivät löydä yhtään virhettä, ei ole toivoa. Viisas tunnustaa, että hän tietää hyvin vähän ja tekee usein virheitä. Tällainen rehellisyys saa aikaan pelon omiin kykyihin ja suuren riippuvuuden Herraan ja niihin, jotka kykenevät antamaan hyviä neuvoja ja opastusta. Niille, jotka ovat jyrkästi sitä mieltä, että heidän on oltava itsevarmoja ja positiivisia omiin kykyihinsä nähden, minulla on yksi neuvo: Tämä sanoma ei ole sinua varten vaan sinusta.
“Poikani jos sinä otat minun sanani varteen .... niin, että herkistät korvasi viiaudelle ja taivutat sydämesi taitoon - niin, jos kutsut ymmärrystä ja ääneesi huudat taitoa, jos haet sitä niinkuin hopeata ja etsit kuin aarretta, silloin pääset ymmärtämään Herran pelon ja löydät Jumalan tuntemisen. Sillä Herra antaa viisautta, hänen suustansa lähtee tieto ja taito” (Sananl.2:1-6).